40 & Fabulous

Tämän postauksen ajankohta olisi kaiketi kuulunut ystävänpäivään paremmin kuin pääsiäiseen.
Ystävänpäivänä täytin 40 vuotta, ja sitä juhlistin ihanien ystävien kanssa viime viikonloppuna.

Ensin olin sitä mieltä, että en pidä mitään synttärijuhlia, koska olimme siellä Karibian risteilyllä,
josta kirjoittelen seuraavassa postauksessa.
Sitten ajattelin, että jos kuitenkin pari likkakaveria ihan nytttärimeingillä pyytäisi iltaa istumaan meille,
vaikka sitten yli kuukautta liian myöhään,
että josko kuitenkin ihan semmoinen pieni rento koti-ilta naisten kesken.
Sitten ajattelin, että kiireisiä naisia on mun frendit ja varmuudeksi kutsuin vähän enemmän,
josko edes joku ehtisi poiketa.
En edes ihan oikeasti ajatellut että pitkänmatkalaiset vaivautuisivat yhtä koti-iltaa varten lähtemään,
mutta jos jonkun reiteille noin muuten osuisi niin voisi vaikka yhdistää..
Ja kuinka onnellisesti kävikään!
Parin sijaan parikymmentä naista saapui, vain muutama oli reissujen ym. takia estynyt!
mutta stressivapaa nyyttäriteema piti, ja riemua riitti aamun tunneille saakka.

En tiedä mitä olen tehnyt elämässä oikein ansaitakseni näin ihanan ja täydellisen ystäväkaartin!
Yleisen höpötyksen ja herkuttelun lisäksi muisteltiin vanhat jutut ekoista ihastumisista tanssikeikkojen poseerauksiin,
käytiin läpi ilot ja surut, ja juttua riitti yön, ja rehellisesti, aamun tunneille saakka.
Paikalla oli tärkeitä ladyjä eri elämän vaiheista; kouluista, töistä ja harrastuksista,
varhaislapsuudesta ja ala-asteelta aina tähän päivään saakka.

Kiitollinen olen toki myös kaikista muista tärkeistä tyypeistä joita en tähän pieneen illanistumiseen kutsunut,
jotta ei aivan isoiksi (ja vaivalloisiksi) bileiksi olisi homma eskaloitunut.

Kiitos ihanat naiset, ilta oli varmasti yksi täydellisimmistä ja ikimuistoisimmista ikinä!

Vaikka ikä on vain numeroita,
niin onhan nämä tasaluvut aina sellainen pysäyttävä hetki.
40-vuotiaana aletaan olla puolessa välissä elämää, ainakin melko lähellä.
Tulee mietittyä elämää tähän asti, miten haluaa tästä eteenpäin elää, sekä ennen kaikkea niitä kiitollisuuden aiheita.

Olen saanut elää tosi hienot 40 vuotta. Elämä on antanut niin paljon hyvää!
Parikymppisenä suunnittelin sitä, millaista haluaisin tässä kohtaa elämää olevan.
Ja paljon niistä on toteutunutkin:
on koulut käyty, on vakituinen työpaikka jossa viihdyn, on terveitä lapsia
on hyvä kunnollinen puoliso rinnalla, on mukava asunto,
on taloudellinen tilanne jossa on mahdollista matkustella ja nauttia elämästä,
on kohtuullisen hyvä terveys, olen säilyttänyt melko liikunnallisen elämäntavan ja normaalipainon,
on hyvät ja läheiset välit vanhempiin ja ystäviin.
Paljon niiden asioiden eteen on tehty toki töitä, välillä kai pieniä uhrauksiakin.
Silti tiedostan vahvasti myös sen, kuinka onnekas olen.

Toki ystävät tietävät myös ne varjoisammat asiat,
kuten terveysongelmiin liittyvät uusien leikkauksien uhat ja riskit, lääkkeet, hoidot ja kivut,
mutta niin kauan kuin kivut eivät ole lapsilla ja pystyn elämään kuten muutkin en anna asioiden hidastaa tai masentaa.

Uskon myös, että olen lopultakin pystynyt tuottamaan hyvää ympärilleni enemmän kuin pahaa,
auttamaan, välittämään ja olemaan läsnä edes jonkun verran.

Välillä elämässä on ollut niitä kausia kun ei ole tuntunut niin kivalta.
Silloin olen sopinut itseni kanssa:
jos vielä 40-vuotiaana tuntuu tältä, opiskelen uuden alan, eroan, sanon itseni irti,
sanon suorat sanat ja raivoan, muutan maapallon toiselle puolelle, laihdutan..
mitä se ikinä äkkipikaisuuspäissään onkaan ollut.

Mutta juuri nyt, 40-vuotiaana, kaikki on kuitenkin hyvin.
Olen tyytyväinen etten ole tehnyt äkkipikaisia päätöksiä.

Elämäni tärkein tehtävä on kuitenkin kohta 15 vuotta ollut olla hyvä äiti.
Uskon, että olen onnistunut valitsemaan ne polut joilla se on onnistunut melko hyvin.
Uskon, että olen pystynyt olemaan läsnä, tarjoamaan hyviä, tai edes kohtalaisia, eväitä elämään.
Lasten kanssa on erittäin läheiset välit ja hyvät keskusteluyhteydet,
ja oikein fiksuilta ja tasapainoisilta yksilöiltä nuo ainakin nyt vaikuttavat.

Näinä ensimmäisinä viikkoina tällä vuosikymmenellä olen keskittynyt siihen kuinka onnekas olenkaan,
kuinka kiitollinen olen että olen saanut elää ja kokea juuri ne asiat jotka nämä vuodet ovat tuoneet!
Vaikka synttärijuhlissa myös niitä nolompia ja punan poskille nostattavia temmellyksiä ja vaiheita muisteltiin..

Huomaan myös, että entistä vähemmän minua kiinnostaa mitä muut minusta ajattelevat.
Jos toimin itselleni rehellisesti ja oikein, miksi se olisi minun ongelmani?

Myös omien, nuorempana jyrkempien mielipiteiden huomaan laimentuneen
myötätunnoksi ja entistä avarakatseisemmaksi ajatteluksi muiden valintoja ja mielipiteitä kohtaan.

Juuri nyt elämä on ihanaa!

Oma isä ja äiti asuvat samalla kadulla ollen kiinteä osa elämää,
arjen apuna omasta toiveestaan, ja mikä tärkeintä kiinteänä osana lasten arkea,
sukupolvien jatkumona tarjoten aikaa ja rakkautta.
Ja näin se toimii: tänään, miehen ollessa työmatkalla Lontoossa ja tämän äidin ollessa hieman kiireinen arjen askareissa, aamulla hajonneen bussin tuodessa tunnin lisää huomiselle työpäivälle, nuorimmainen soitti ensin mummille, ilmoitti haluavansa yökylään, ja marssi huomisen koulureppu selässä mummin ja vaarin luokse.
Uskon vilpittömästi, että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

En voisi myöskään kuvitella työtä jossa kaikki osa-alueet loksahtaisivat paremmin paikoilleen,
työ on kuitenkin suuri osa hereillä olo ajasta, joten olen onnellinen saadessani tehdä juuri sellaista työtä mitä nyt teen,
juuri niiden ihmisten kanssa jotka työkavereitani ovat.
Työpaikallani olen ainoa nainen, mutta sekin sopii minulle erittäin hyvin, miesvaltaisessa työyhteisössä viihdyn edelleen parhaiten.
Onneksi uskalsin tehdä loikan uralla reilu vuosi sitten!

Onni on ollut löytää rinnalleen puoliso jonka kanssa rakkaus säilyy vuosikymmenten läpi.
Kun terveyshuolet meinaa masentaa, hän toteaa että kyllä me tästä selvitään.
Hän on maailman paras isä lapsilleni. Tunnen oloni naiseksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.
Yhteinen, kiero huumori jaksaa naurattaa joka päivä.
Mitä muuta parisuhteelta ja elämänkumppanilta voisi toivoa?

Riemukkaimmankin juhlaviikonlopun jälkeen koittaa arki.
Kaappiin pääsyään odottavat vielä (sentään jo tiskatut) juhlalasit, helmililjat rönsyävät parhaat päivänsä nähneenä mutta ah,
niin elinvoimaisen vallattomina ja hurmaavina.

Tästä sitä jatketaan arkea ja elämää, juuri sellaisena kuin se tulee.
Juuri tämän ikäisenä, kiitollisena, ja yhtä hölömönä.

Iloista oloa ystävät,
Taina