Jätskikonetta ja ikäkriiseilyä

Uskollinen ystävä lapsuudesta

Ai että pitääkö kaikki muiden vanha romu raijata meille? No, öö, joo! ;D
Muistan kuinka hauska oli surruuttaa jätskikoneella jäätelöä välipalaksi koulun jälkeen. Kone oli, luonnollisesti, tallessa äidillä, joten ei kun lainaamaan! On päässyt tässä viimeisen 25 vuoden aikana reseptit vähän unohtumaan ja ohjekirja hukkumaan. Lueskelin sitten netistä vähän ohjeita, katsoin mitä kaapista löytyy ja sävelsin - ainoa tuntemani ruuanlaitto tapa! Soseutin 250 g kohmeisia mansikoita, puolikkaan banaanin, 0,5 dl sokeria, 0,5 dl inkkari-sokeria ja 2,5 dl soijamaitoa. Annoin koneen hurruuttaa puoli tuntia ja ai että tuli kuulkaas hyvää! Sai muksut hyvät ja terveelliset välipalat, omat ja lainatut.

sytykeruusut pakattu odottamaan lahjoiksi viemisiä

Mutta saisinko vähän ikäkriseillä, saisinhan?
Muistelen usein, kuin viimeviikoista, asioita jotka ovat tapahtuneet 15 tai 20 vuotta sitten.
Mulla oli siis viime viikolla synttärit. 34. Melkein siis 35. Joka pyöristetään sit neljään kymmeneen.
Melkein en meinaa tunnistaa sitä vanhaa tätiä joka peilistä katsoo. väsynyt västäräkki.

Vartalo ei kaikesta urheilusta ja terveistä elämäntavoista (no, ainakin niiden yrityksestä) huolimatta suostu enää olemaan kimmoisa ja napakka. Siitä on tullut pehmoinen, 3 lapsen äidin, aikuisen naisen kroppa.

mun vaatehuone

Facebookissa tulee suorastaan sellainen helluttelu olo - tämmöisiä setiä ja tätejä me kaikki ollaan. Entiset nuoret ja viriilit. Työkiireitä ja lasten toilailuita elämän kohokohtina uutisvirrassa. Joskus joku villi irtiotto. Kokonainen ilta ihan omien kavereiden kanssa! Ja vastapainona ne itsenäiset, uraa ja matkustelua. Molemmat miettii, onko toinen onnellinen. Mutta ehkä kenties joku muru viisautta jäänyt kaikilla matkaan eletyistä vuosista? Ihan viksujakin ne tuntuu nykyään pohtivan, ne frendit.

Tää on niin se mitä mä olen halunnut, josta nautin! Ja minut tuntevat tietävät että mentykin on aikanaan, ihan vaikka muutaman nuoren villin edestä. ;)

Ihania vauva uutisia kuuluu joka puolelta. Mä olen niiin onnellinen kaikkien puolesta! Vauvat on niiiin parhautta!
Mutta tässä kohtaa meinaa vähän iskeä se ikä-kriiseily.

Tai ehkä ikä-kriisi on väärä sana - elämänvaihe kriisi? Minusta ei enää tule vauvoja. Mun lapset kasvaa, ja on kohta isoja ja koululaisiakin jo, ja mun pitää oppia uusi tapa elää, olla äiti. Mulle on niin luontaista ja täydellisen elämän tuntuista juuri se vaihe kun on pieni vauva, ja kun saa pitää muutkin lapset lähellään. En missään nimessä haluaisi laittaa isoja hoitoon kun olen vauvan kanssa kotona - mulle kaikki lapset on niin rakkaita ja nautin niiden seurasta aivan vilpittömästi!
Mielellään pari kaveria vielä tuomassa naurua ja touhua, perhepäivähoitajan lapsena olen oppinut siihen että lapsia pyörii kotona tuomassa elämää ja iloa. Mun tapa olla äiti on ollut sellainen hyvin antaumuksellinen ja maanläheinen jos niin voisi sanoa - pitkää imetystä, kantoliinailua, paljon yhdessä vietettyä aikaa ja hyvää arkea. Ei paasaamiseen tai fanaattisuuteen saakka, mutta mulle se on ollut tapa joka on tuntunut oikealta meidän perheelle. Ei mitään tarvetta päästä pois "omaan aikaan" muttamaa tuntia pidempään.

Mutta mä, kroppa eikä ehkä korvienvälikään, en kestäisi uutta raskautta tai synnytystä. Vaikka vauvat on ihan parhautta pitää niidenkin tekeminen kai jossain vaiheessa osata lopettaa?

Joulukuussa oli sellainen pysähtymisen hetki, kun lähetin E:n naapuriin keskellä yötä pyjamissa koulureppu selässä (L oli onneksi isovanhemmilla) ja lähdin ajamaan Tayssin päivystykseen pikkuisen A:n kanssa mietin matkalla, että jos saan nämäkin 3 pidettyä hengissä ja jotenkin kunnialla kasvatettua maailmalle niin se on hyvä, se saa riittää. Turhan monta lähtöä ambulanssilla on ollut viimeisen vuoden aikana, turhan monta yötä Tayssissa milloin minkäkin keuhkokuumeen kanssa.

neidin lelukaappi, entinen olkkarin vitriini

Uusi elämänvaihe on se että löydän tavan olla aikuinen nainen. Mulla on kaikki tää - ihanat lapset, talo, mieluinen työpaikka, oma ukkokin ollut vierellä jo 13 vuotta ja siinä se näyttää yhä vierellä kulkevan - nyt vaan pitäisi oppia olemaan joka päivä kiitollinen siitä mitä on. Aika hyvin mielestäni osaankin. Downshiftailen, iloitsen lapsistani jotka ovat reippaita ja rakkaita.
Olen opetellut ottamaan paljon rennommin monen asian suhteen.
Mitään ei tarvitse enää saavuttaa, ei rakentaa, ei tavoitella. Mihinkään ei ole kiire.

Mutta mitä sitten elämässä? Onhan nämä kai niitä ruuhkavuosia, mutta muuhunkin on voimavaroja. Ainakin toisina päivinä tuntuu siltä.
Opiskelua? Henkiseen puoleen panostamista? Uraa? Urheilua, juoksu flown etsimistä? Niiden auttamista joilla ei ole yhtä hyvin pullat uunissa, lisää vapaaehtoistyötä kentis, tukiperheasioita tms? Vai silkkaa elämästä nautiskelua, jalat pöydälle, viinilasi kouraan, askartelua, käsitöitä, miehen kanssa leffailtoja kotisohvalla? Ystävyyssuhteisiin panostamista?
Kaikkea tätä? (todennäköisin) (tai en mä siitä urasta piittaa. kuhan viihtyy duunissa.)

34. Eihän se ole onneksi edes puoliväli! ;)

Oon lukenut paljon kaikkia "elämäntaidon ja hyvinvoinnin oppaita" ja muita hömpökkeitä.
Yksi on ylitse muiden. Sitä tekisi mieli alleviivailla vähän joka sivulta. Jos käyt kirjastossa, kannattaa napata mukaan:
Naiseksi joka olet
(Koitan tällä kertaa saada kirjailina nimi oikein.) Kaija Maria Junkkari.
Edelliseen kirjasuositukseen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan olin sujuvasti merkinnyt kirjailijaksi Kari-Pekka Kyrön. Hups. ;)

Alkusanoista: "Kyselin, mikä minun elämänä tarkoitus on, kun siihen ei enää kuulu uusia vauvoja. Olin hämmästynyt omasta reaktiostani, koska koin samalla eläväni monipuolista elämää. Ulkoisten muutosten myötä uudet persoonallisuuteni alueet, syvät siihen asti tiedostamattomat kerrokset, alkoivat vaatioa huomiota yllättävällä tavalla." 

Ei tässä oikeasti mitään "kriisiä" ole, mutta kun on sellainen mielenlaatu että asoita pitää pohtia. En halua että elämä soljuu ohi, ja kiikkustuolissa tarvii katua, jossitella tai olla katkera.


Tämmöisin terveisin tällä erää.
Oikein mukavaa viikonloppua toivotellen,
Taina