 |
| Uskollinen ystävä lapsuudesta |
Ai että pitääkö kaikki muiden vanha romu raijata meille? No, öö, joo! ;D
Muistan
kuinka hauska oli surruuttaa jätskikoneella jäätelöä välipalaksi koulun
jälkeen. Kone oli, luonnollisesti, tallessa äidillä, joten ei kun
lainaamaan! On päässyt tässä viimeisen 25 vuoden aikana reseptit vähän
unohtumaan ja ohjekirja hukkumaan. Lueskelin sitten netistä vähän
ohjeita, katsoin mitä kaapista löytyy ja sävelsin - ainoa tuntemani
ruuanlaitto tapa! Soseutin 250 g kohmeisia mansikoita, puolikkaan
banaanin, 0,5 dl sokeria, 0,5 dl inkkari-sokeria ja 2,5 dl soijamaitoa.
Annoin koneen hurruuttaa puoli tuntia ja ai että tuli kuulkaas hyvää!
Sai muksut hyvät ja terveelliset välipalat, omat ja lainatut.
 |
| sytykeruusut pakattu odottamaan lahjoiksi viemisiä |
|
Mutta saisinko vähän ikäkriseillä, saisinhan?
Muistelen usein, kuin viimeviikoista, asioita jotka ovat tapahtuneet 15 tai 20 vuotta sitten.
Mulla oli siis viime viikolla synttärit. 34. Melkein siis 35. Joka pyöristetään sit neljään kymmeneen.
Melkein en meinaa tunnistaa sitä vanhaa tätiä joka peilistä katsoo. väsynyt västäräkki.
Vartalo ei kaikesta urheilusta ja terveistä elämäntavoista (no, ainakin
niiden yrityksestä) huolimatta suostu enää olemaan kimmoisa ja napakka.
Siitä on tullut pehmoinen, 3 lapsen äidin, aikuisen naisen kroppa.
 |
| mun vaatehuone |
Facebookissa tulee suorastaan sellainen helluttelu olo - tämmöisiä
setiä ja tätejä me kaikki ollaan. Entiset nuoret ja viriilit.
Työkiireitä ja lasten toilailuita elämän kohokohtina uutisvirrassa.
Joskus joku villi irtiotto. Kokonainen ilta ihan omien kavereiden
kanssa! Ja vastapainona ne itsenäiset, uraa ja matkustelua. Molemmat
miettii, onko toinen onnellinen. Mutta ehkä kenties joku muru viisautta
jäänyt kaikilla matkaan eletyistä vuosista? Ihan viksujakin ne tuntuu
nykyään pohtivan, ne frendit.
Tää on niin se mitä mä olen
halunnut, josta nautin! Ja minut tuntevat tietävät että mentykin on
aikanaan, ihan vaikka muutaman nuoren villin edestä. ;)
Ihania vauva uutisia kuuluu joka puolelta. Mä olen niiin onnellinen kaikkien puolesta! Vauvat on niiiin parhautta!
Mutta
tässä kohtaa meinaa vähän iskeä se ikä-kriiseily.
Tai ehkä ikä-kriisi
on väärä sana - elämänvaihe kriisi? Minusta ei enää tule vauvoja. Mun
lapset kasvaa, ja on kohta isoja ja koululaisiakin jo, ja mun pitää
oppia uusi tapa elää, olla äiti. Mulle on niin luontaista ja täydellisen
elämän tuntuista juuri se vaihe kun on pieni vauva, ja kun saa pitää
muutkin lapset lähellään. En missään nimessä haluaisi laittaa isoja
hoitoon kun olen vauvan kanssa kotona - mulle kaikki lapset on niin
rakkaita ja nautin niiden seurasta aivan vilpittömästi!
Mielellään pari kaveria vielä tuomassa naurua ja touhua, perhepäivähoitajan lapsena olen oppinut siihen että lapsia pyörii kotona tuomassa elämää ja iloa. Mun tapa olla
äiti on ollut sellainen hyvin antaumuksellinen ja maanläheinen jos niin
voisi sanoa - pitkää imetystä, kantoliinailua, paljon yhdessä vietettyä
aikaa ja hyvää arkea. Ei paasaamiseen tai fanaattisuuteen saakka, mutta
mulle se on ollut tapa joka on tuntunut oikealta meidän perheelle. Ei
mitään tarvetta päästä pois "omaan aikaan" muttamaa tuntia pidempään.
Mutta
mä, kroppa eikä ehkä korvienvälikään, en kestäisi uutta raskautta tai
synnytystä. Vaikka vauvat on ihan parhautta pitää niidenkin tekeminen
kai jossain vaiheessa osata lopettaa?
Joulukuussa oli sellainen
pysähtymisen hetki, kun lähetin E:n naapuriin keskellä yötä pyjamissa
koulureppu selässä (L oli onneksi isovanhemmilla) ja lähdin ajamaan
Tayssin päivystykseen pikkuisen A:n kanssa mietin matkalla, että jos
saan nämäkin 3 pidettyä hengissä ja jotenkin kunnialla kasvatettua
maailmalle niin se on hyvä, se saa riittää. Turhan monta lähtöä
ambulanssilla on ollut viimeisen vuoden aikana, turhan monta yötä
Tayssissa milloin minkäkin keuhkokuumeen kanssa.
 |
| neidin lelukaappi, entinen olkkarin vitriini |
|
Uusi elämänvaihe on se että löydän tavan olla aikuinen nainen. Mulla on
kaikki tää - ihanat lapset, talo, mieluinen työpaikka, oma ukkokin ollut
vierellä jo 13 vuotta ja siinä se näyttää yhä vierellä kulkevan - nyt
vaan pitäisi oppia olemaan joka päivä kiitollinen siitä mitä on. Aika
hyvin mielestäni osaankin. Downshiftailen, iloitsen lapsistani jotka
ovat reippaita ja rakkaita.
Olen opetellut ottamaan paljon rennommin monen asian suhteen.
Mitään ei tarvitse enää saavuttaa, ei rakentaa, ei tavoitella. Mihinkään ei ole kiire.
Mutta mitä sitten elämässä? Onhan nämä kai niitä ruuhkavuosia, mutta
muuhunkin on voimavaroja. Ainakin toisina päivinä tuntuu siltä.
Opiskelua? Henkiseen puoleen panostamista?
Uraa? Urheilua, juoksu flown etsimistä? Niiden auttamista joilla ei ole
yhtä hyvin pullat uunissa, lisää vapaaehtoistyötä kentis,
tukiperheasioita tms? Vai silkkaa elämästä nautiskelua, jalat pöydälle,
viinilasi kouraan, askartelua, käsitöitä, miehen kanssa leffailtoja
kotisohvalla? Ystävyyssuhteisiin panostamista?
Kaikkea tätä? (todennäköisin) (tai en mä siitä urasta piittaa. kuhan viihtyy duunissa.)
34. Eihän se ole onneksi edes puoliväli! ;)
Oon lukenut paljon kaikkia "elämäntaidon ja hyvinvoinnin oppaita" ja muita hömpökkeitä.
Yksi on ylitse muiden. Sitä tekisi mieli alleviivailla vähän joka sivulta. Jos käyt kirjastossa, kannattaa napata mukaan:
Naiseksi joka olet
(Koitan tällä kertaa saada kirjailina nimi oikein.) Kaija Maria Junkkari.
Edelliseen kirjasuositukseen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan olin sujuvasti merkinnyt kirjailijaksi Kari-Pekka Kyrön. Hups. ;)
Alkusanoista: "Kyselin, mikä minun elämänä tarkoitus on, kun siihen ei
enää kuulu uusia vauvoja. Olin hämmästynyt omasta reaktiostani, koska
koin samalla eläväni monipuolista elämää. Ulkoisten muutosten myötä
uudet persoonallisuuteni alueet, syvät siihen asti tiedostamattomat
kerrokset, alkoivat vaatioa huomiota yllättävällä tavalla."
Ei
tässä oikeasti mitään "kriisiä" ole, mutta kun on sellainen mielenlaatu
että asoita pitää pohtia. En halua että elämä soljuu ohi, ja
kiikkustuolissa tarvii katua, jossitella tai olla katkera.
Tämmöisin terveisin tällä erää.
Oikein mukavaa viikonloppua toivotellen,
Taina
