pullaa ja pulinaa

Yksi tän äitiyslomailun loistopuolia on mahdollisuus ulkoiluun. Aamupäivällä kun muut "isot" on kerhossa, koulussa, töissä, on mulla ihan omaa aikaa. Vain yhden lapsen kanssa, ja sekin vetää aamu-unoset kärryissään.
Olen ottanut tavoitteeksi lähteä ulos, edes käymään. Monena aamuna tapaan ystäviä pururadalla, kuulumiset vaihtuu ja kuntoilu tulee ihan huomaamatta. Tai sitten menen ihan itsekseen vaunujen kanssa. Kuin huomaamatta käpsyttelyn tahti reipastuu, kävely muuttuu hölkäksi, ja tunninkin ulkona jolkottelun jälkeen on kumman piristynyt olo.

Mahtavaa on seurata vuodenaikojen vaihtumista. Eihän sitä töissä käydessä ehdi huomata. Tähän vuodenaikaan ajaa töihin ja vie lapset hoitoon pimeässä. Ja sitten kun hakee lapsia töistä on taas pussipimeää. Yhtäkkiä onkin talvi, ja sitten taas yllättäen kesä. Iltaisin on liian kiire laittaa ruokaa, pyykätä, veivata sitä kaurapuuroarkea ettei ehdi edes nenää ulos pistää. Nyt ihan tämän aamu-ulkoilun sivutuotteena olen seuraillut kuinka lähimaisemat vaihtoi ensin ruskaan, sitten lehden tippui. Koko tienoo odottaa talven laskeutumista, aamut ovat taianomaisen rauhoittavia, usvassa, kuurassa, pysähtyneenä. Ei tietoakaan ahdistavasta pimeydestä, vaan luonnon lumoavaa kauneutta.

Niinpä sitä onkin tullut pyllisteltyä kameran kanssa milloin minkäkin kannon nokassa ja vaikka missäkin pöpelikössä. Kuntokin nousee kuin itsestään. Nuorempana olin kiinnostunut seuraamaan kilometrejä, aikaa, sykettä. Nykyään nää lenkit on sellaista luonnon rytmittämää intervalli harjoittelua: hölkötystä fiiliksen mukaan ja tasaisin väliajoin kameran kanssa heilumista. Kyllä ne perinteiset 25 raskauskiloa on tälläkin konstilla taas lähteneet. ;) Onkohan tämä sitä keski-ikäistymistä, kun viimevuosina tanssilajitkin on vaihtuneet showsta ja hiphopista täti-balettiin..? ;)

Tällä viikolla olen taas huomannut kuinka huippuja tyyppejä tunnenkaan! Oon ehtinyt tavata ystäviä mm siellä pururadalla, ja työmatkallaan yksi tärkeä ystis poikkesi kylään. Pidin myös ne me&i kutsut joihin ilahduttavan paljon kamuja pääsi paikalle kaikesta tästä ruuhkavuosi meiningistä huolimatta. Ja mikä parasta, esittelijänä oli mun Taru <3 vanha kommuuni-kämppis ja opiskelukaveri Vilnan yliopiston BBA-ajoilta. Näinä vuosina sitä ilahtuu aina kun joku näkee sen vaivan että järjestää aikaa, ehtii vaikka juoda kupposen kahvia ja vaihtaa kuulumiset. Kun meillä kaikilla on se kiire, haluttiin tai ei.

Leivoin sitten kutsuille mm suklaa kakun. OU-NOU kakun. Tapani mukaan en taas ihan pystynyt noudattamaan reseptiä vaan lähdin soveltemaan; tuplasin määrät, vaihdoin aineet gluteinittomiin, mittailin kaikkea niin että "sitä siinä sitten on" ja lähdin arpomaan paisto aikaa...

pelastus-yritykset

ou-nou

No, susihan siitä tuli. Kysyin tyttäreltänikin epätoivoissaan että mitä me tälle nyt oikein tehdään, ja vastaus tuoli kuin apteekin hyllyltä: no syödään se! Lähdin sitten pelastamaan tilannetta alkoholittomalla siiderillä kostuttaen, aprikoosi marmeladilla täyttäen ja kuorrutuksella, ja pakko sanoa että maku oli kyllä mitä mainioin!Ou-nousta tuli ou-mama!
Kyllähän siitä sitten tarjoulutkin saatiin aikaiseksi. :)

ou-mama

Tosin jouduin tekemään kompromissin ja ottamaan leipuri-apureille osan kakusta talteen ettei tätit syö kaikkea... ;)
Kiitos vielä kamut kemuista, ja oikein ihanaa isänpäivän viikonloppua kaikille!
Toivotteleepi, Taina