Meidän keskimmäisen lapsen,
ja sitä kautta koko perheen elämään on kuulunut viime vuosina vahvasti jalkapallo.
Pienen 5-vuotiaana pallokouluun halunneen pojan tie
vei peli-innon ja taidonkin kautta kuin varkain yhä syvemmälle lajiin.
Parin tunnin harjoituksia on monta kertaa viikossa,
pelejä, pelireissuja ja turnauksia joka kuukausi, useastikin.
Taukoa joitakin viikkoja vuodessa.
Poika pelasi paikallisen seuran edustusjoukkueessa ja nautti siitä kovasti!
Sitten tunnelma alkoi muutua.
"pääsenkö tänään treeneihin" muuttui
"ei kai taas treeneihin! Meillä on just kavereiden kanssa
majanrakennus metsässä / tramppaleikit / legohommat (tms) kesken,
muut lähtee onkimaan, enkö minäkin voisi mennä mukaan..".
Poika alkoi väsyä. Polte pelaamiseen hiipua.
Tuo edustusjoukkueiden treenaaminen on jo 9-vuotiailla hyvin tavoitteellista,
kilpaurheilu-tasoista,
niin jalkapallossa kuin monessa muussakin lajissa.
Jaksamisesta ja jatkamisesta keskusteltiin talven mittaan yhä useammin.
Sanoimme että kuljetamme, kannustamme ja kustannamme niin kauan kuin poika itse haluaa pelata.
Pojalle on aina kerrottu että meille hän on arvokas,
pelasi tai ei,
mutta päätös harrastamisesta tai lopettamisesta on hänen omansa.
Harrastus on hänen omansa, ei meidän vanhempien,
emme siis seiso myöskään illasta toiseen kentän laidalla
vaikka peleissä yleensä kannustamassa olimmekin.
9-vuotiaiden maailmassa nämä ovat myös tietynlaisia status-kysymyksiä,
ja lopettaminen on ison identiteetti-kriisin paikka.
Kuka olen jos en olekaan se joka pelaa siinä tietyssä joukkueessa?
Kilpaurheilijan luonteeseen pitää kuulua halu haastaa itseään yhä paremmaksi.
Joukkueidenkin sisällä on aina se "kärki joukko"
se ryhmä joilla on hyvä yhteishenki, enemmän valmentajia jne jne.
Siihen ryhmään haluavan pitää jaksaa tsempata treeneistä toiseen entistä kovemmin,
näyttää ilta toisensa jälkeen että tekee joka harjoituksen täysillä loppuun saakka.
Raja
siinä milloin tehdään huippuja ja milloin vain poltetaan loppuun lapset
joilla voisi olla potentiaaliakin on hiuksen hieno.
Tästä olen monen vanhemman kanssa keskustellut
ja trendi on sama lähes joka lajissa.
Mikäs
siinä jos lapsi jaksaa ja intoa puhkuen omatoimisesti
on lähdössä
treeneihin ja peleihin sen vähintään
4 x viikossa vuoden ympäri!
Jotkut alle 10-vuotiaat voivat olla
luonteeltaan kilpaurheilijoita
ja jaksavat tsempata ja haastaa itseään
illasta toiseen vuoden ympäri,
tai rakastavat lajia niin paljon etteivät muuta halua tehdäkään,
tai rakastavat lajia niin paljon etteivät muuta halua tehdäkään,
mutta meidän pojalla ei sitä paloa riittävästi
ollut.
 |
| Suloisia, iloisia pelaajia |
Valmentajat ovat toki kannustavia ja toimivat koko sydämellään,
pyrkivät siihen että toimitaan "ilon kautta",
että jokainen poika saa itselleen sopivia haasteita.
Onkin varmasti juuri niitä luonne kysymyksiä
kuinka suuria paineita lapsi itse itselleen asettaa,
ja tuovatko ne motivaatiota vai stressiä.
Kiitollisuus ja kunnioitus kaikkia niitä vapaaehtoistyönään
lasten harrastamisen mahdollistavia vanhemia kohtaan on suuri!
Valmentajat, huoltajat, rahastonhoitajat, kaikki talkoolaiset sekä puuha-miehet ja -naiset
- ilman heidän pyyteetöntä työtään ei pienillä pelaajilla olisi mahdollisuutta harrastaa.
Sitten tuli se ilta, jolloin poika ilmoitti treenien jälkeen että nyt tämä ei tunnu enää kivalta.
Pimeässä, sateessa, kylmässä kaksi tuntia huhkittuaan hän päätti että tämä on liian raskasta.
"Kärki" oli kuulemma treenannut sillä puolella kenttää jossa oli valo ja enemmän valmentajia,
joka taisi olla se viimeinen oljenkorsi katkaisemaan kamelin selän.
Sellainenhan ei toki haittaisi jos suurin rakkaus olisi vain päästä pelaamaan!
Ensin sovittiin että pidetään treenaamisesta taukoa.
Tauon aikana ei herännyt hinkua päästä takaisin treeneihin,
vaan poika nautti kavereiden kanssa pihalla rymyämisestä,
ja illoista kun ehti lukea pitkään Harry Potteria
tai käydä kavereiden kanssa elokuvissa.
Niinpä tehtiin päätös että on reilumpaa vapauttaa joukkueessa paikka jollekin
jolle siinä pelaaminen on suuri haaveiden täyttymys.
 |
| Talkoohommat ja kahvilavuorot kuuluvat oleellisena osana joukkueiden toimintaan |
Haikeaa, ja hämmentävää kuinka suuri muutos tämä onkaa koko perheelle.
Silti olen ylpeä pojastani joka uskaltaa tehdä rohkeita ratkaisuja,
lopettaa kilpaurheilun ja keskittyä asioihin joita haluaa tehdä,
kuten
kalasteluun, majojen rakentamiseen metsässä ja muihin puuhiin kavereiden
kanssa
leijan lennättämiseen vaarin kanssa ja veneilyyn isoisän kanssa,
leijan lennättämiseen vaarin kanssa ja veneilyyn isoisän kanssa,
joihin pikkupojan elämässä kuuluisikin jäädä aikaa.
Melkein
tuntuu että meidän perhe sai juuri vähän elämäänsä takaisin
- tervetuloa
rennompi liikkuminen oman perheen ja ystävien kanssa,
tervetuloa sunnuntait joilloin ei tarvitse pähkäillä seuraavan viikon logistiikkaa!
tervetuloa sunnuntait joilloin ei tarvitse pähkäillä seuraavan viikon logistiikkaa!
 |
| Meidän pihalla näyttää nyt iltaisin usein tältä |
Toisaalta, nyt on hyvä mahdollisuus kehittää muuten sellaista
liikunnallista elämäntapaa
kun ehtii harrastaa muitakin lajeja eikä
putki ole suunnattu vain siihen yhteen tekemiseen
- lopulta se ehkä kantaa jopa
pidemmälle elämässä.
Joukkuelajina ja monipuolisen treenaamisen kautta jalkapallo
antaa varmasti pohjan monenlaiselle liikunnalle
ja ryhmissä toimimiselle.
Joukkuelajina ja monipuolisen treenaamisen kautta jalkapallo
antaa varmasti pohjan monenlaiselle liikunnalle
ja ryhmissä toimimiselle.
Nyt ehtii (ja jää budjettia) myös kokeilla niitä muita harrastuksia jotka kiinnostavat
- sähly, rumpujen soittaminen, partio..
ja ehkä jalkapallonkin pariin voi palata vähemmän vakavassa muodossa
kunhan "pöly on vähän laskeutunut".
Ensi talvea poika on suunnitellut sen verran,
että harrastaa ehkä jotain,
mutta haluaa käydä paljon oman perheen ja kavereiden kanssa uimahallissa ja laskettelemassa.
Äidin mielestä hyvät suunnitelmat.
Ensi talvea poika on suunnitellut sen verran,
että harrastaa ehkä jotain,
mutta haluaa käydä paljon oman perheen ja kavereiden kanssa uimahallissa ja laskettelemassa.
Äidin mielestä hyvät suunnitelmat.
Hieno laji, hienoja hetkiä sen parissa
ja hyviä kavereitakin on saatu
futiksen kautta koko perhe!
Nyt vaan siirrytään uuteen
elämänvaiheeseen jossa ei ole kilpaurheilua
eikä perheen elämä rytmity yhden perheenjäsenen harrastuksen mukaan
eikä perheen elämä rytmity yhden perheenjäsenen harrastuksen mukaan
- ja ihan hyvä niin.
 | |
| Pojan kanssa on sovittu että ruutuaika ei lisäänny vaikka vapaa-aikaa on nyt enemmän. Tätä tekstiä kirjoittaessa soittelee olohuoneessa tällainen bändi - päivän ruutuaika tehokäytössä! |
lasten ja lasten harrastusten kautta.
Yllättävän tunteelliseksi tämä silti äidinkin vetää.
Onhan sitä tullut itsekin käytyä hyviä keskusteluita ja monet naurut naurettua
kentänlaidalla ja turnausreissuilla muiden vanhempien kanssa.
Tarkoitus ei ole siis kritisoida,
vaan kirjoitella omia pohdintoja lapsen harrastamisesta
sekä välittää vielä kiitokset kuluneista vuosista!
Millaisia ajatuksia lasten harrastaminen sinussa herättää?
Kauniita kevätpäiviä toivotellen
Taina - ei enää se futismutsi
Lapsen ehdoilla,just näin.pakottamisella ei tee muuta kuin hallaa.mutta tosi paljon on treenejä.ihan yllätyin kun meilläkin k hurahti jalkapalloon miten paljon harkkoja viikossa on.siihen läksyt ja kokeet päälle.välillä kyllä skipataan kun ei nivelet meinaa kestää tai koesuma.miusta myös esim. puolysiltä loppuvat harkat on aika myöhään.tietää miten kierroksilla sitä on urheilusuorituksen jälkeen.mut ihana että teidän poika uskalsi myös sanoa sen että nyt ei enää ole kivaa.vapaa&kavereiden kanssa touhuaminen on myös tosi tärkeetä.lapsuus kuitenkin niin lyhyt.
VastaaPoistaNo noi myöhäiset treenit oli kanssa aika huono homma meillä - jos treenit loppuu 20:30, kotona ollaan klo 21, sitten suihkut ja iltapalat ja kaikki, liian vähiin jäi unet kun treenien jälkeen juuri pitäisi saada palautua kunnolla. Mutta niin kauan kuin lapsi jaksaa ja haluaa niin mikäs siinä - tärkee on toisaan olla vanhempana herkällä korvalla siinä mikä on sopiva määrä omalle lapselle ja koska on parempi jättää treenit väliin.
PoistaLapsuus on tosiaan lyhyt, ja siitä pitää uskaltaa nauttia, ja vanhempien kannustaanauttimaan, niin mikä parhaalle tuntuu! :)
Onpa tuttu aihe! Meillä poika arpoo haluaako jatkaa harrastamista vai ei. Me ollaan sanottu, että lopettaa saa ihan silloin kun haluaa ja voidaan kokeilla mitä lajeja haluaa, mutta liikkua pitää. :)
VastaaPoistaJuuri niin! Meillä kanssa poika on niin urheilullinen pakkaus että varmasti jonkun urheilulajin piiriin palaa - ja aika aktiivista onneksi on myös tuo omaehtoinen kavereiden kanssa puuhailu! :)
PoistaTseppiä teille pohdintoihin!
Liian vakavaan ja tavoitteelliseen pelaamiseen loppui minunkin koripallon pelaaminen yläasteikäisenä. Mä olisin tykännyt vaan vähän pelailla. :D
VastaaPoistaEevi täyttää kuukauden päästä 5v. ja on nyt vuoden pelannut jalkapalloa. Palloilua on vuoden ympäri ja nyt kesäkaudella on harkat + pelit viikossa eli kahtena iltana.
Joka kerta harkoissa mietin, miten ihanaa tyttöjen joukkueella on. Siellä on aina hyvä fiilis ja valmentaja on tosi kannustava ja ottaa kaikki hienosti huomioon vaikka tyttöjen joukkueessa on melko iso ikähaarukka. Pelailua ei oteta vakavasti, eikä epäonnistumiset tai pelien häviämiset tunnu haittaavan ketään.
Ja voi kunpa tämä voisi kestää aina, mutta tottakai harjoittelu muuttuu iän ja taitojen karttuessa. Saapa nähdä kuinka kauan meillä pelaillaan ja innostus säilyy. :)
Sitähän se noilla pojillakin oli tuon ikäisenä, että peli saattoi unohtua kun piti porukalla pällistellä leppäkerttua nurmella! :D Ja vieläkin toki paljon oli hassuttelua ja naurua varsinkin turnausreissuilla pelien välissä, ja niinhän se pitää mennä - ilon kautta.
PoistaToivottavasti teillä säilyy mukava tunnelma futiksen ympärillä - tai minkä lajin Eevi sitten jatkossa ikinä valitseekin! :)
Hyvä kirjoitus. Ja hieno päätös pojalta, että hän lopetti kun ei tuntunut enää hyvältä ja erityisen hienoa teiltä vanhemmilta, kun annoitte pojan lopettaa. Tiedän myös perheitä, joissa lasten on väkisin jatkettava harrastamista.
VastaaPoistaMeillä ei lapset urheile, itselläni on kilpaurheilijataustaa ja se oli aika kovaa. Toki meidän pojat liikkuvat paljon, sellaista arkiliikuntaa. Pyöräilevät, juoksentelevat pihalla ja kavereiden kanssa, käyvät leikkipuistossa kiipeilemässä jne. Esikoinen ei varmaan harrastaisi yhtään mitään, ellei häntä kovasti kannustettaisi harrastamaan. Hän käy tiedekerhossa kerran viikossa. Kuopus käy sirkuskoulussa ja kuvataidekoulussa, molemmat ovat kerran viikossa. Sirkuskoulu olisi hänen ikätasollaan kaksi kertaa viikossa, mutta meidän mielestämme yhteensä kolme harrastusiltaa viikossa olisi liikaa ja onneksi sai jatkaa sirkuskoulussa kerran viikossa. Kuopus tykkää olla kavereiden kanssa paljon ja välillä harmittaa, jos kaveri sattuu soittamaan juuri sellaisena iltana, kun edessä on lähtö harrastukseen.
Itse olen iloinen siitä, ettei lasten harrastaminen sido meitä vanhempia enää, kun kulkevat nyt jo itsenäisesti harrastuksiinsa. Varsinkin kun minulla on nyt yrittäjänä uudessa elämäntilanteessa myös iltatöitä jonkin verran. Perheenä teemme sitten paljonkin asioida yhdessä. Käydään museoissa, näyttelyissä, elokuvissa, pyöräretkillä, metsäretkillä jne.
Itse olen tehnyt vastaavan päätöksen telinevoimistelun valioryhmän suhteen tuossa suunnilleen samassa iässä kuin poika - enkä ikinä sitä katunut.
PoistaMyöhemmin tuli tanssi ja ihan työksikin saakka sitä tein.
Urheilu ja harrastaminen on hienoa ja tärkeää, mutta tärkeintä vanhemmilta on silti taata aikaa myös levolle ja leikille, sekä harrastuksille ja harrastusmäärille jotka sopivat juuri kyseiselle lapselle.
Itsekin odotan innolla tätä "uutta aikaa" kun aika ja energia ruuhkavuosi-rumban ohella ei mene vain harrastusralliin, vaan ehditään tehdä juuri noita mainitsemiasi asioita!
Tätä meidänkin perheessä mietittiin reilu vuosi sitten kun poika lopetti jalkapallon...ja nyt kun aikaa kulunut niin meidän perheelle oli hyvä ratkaisu!Poikamme käy koulun jälkeen kavereiden kanssa pelaamassa jalkapalloa ja muita urheilulajeja ja on nyt itsekin paljon vapautuneempi kun jalkapalloa harrastaessaan huomasi itsekin kuinka ei aika vaan meinannut riittää,parhaimmillaan 4 harkat viikossa ja viikonloppuisin pelit!hui mitä aikaa....on tää ihan mukavaa viettää kiireettömiä aamuja viikonloppuisin :) Mukavaa sunnuntaita!
VastaaPoistaKiva kuulla tämä tarina! Tänä viikonloppuna on meillä tätä vanhempien kesken ehditty jo ilolla huokailla moneen kertaan! :D Kumpikaan ei ole turnausreissulla, ketään ei tarvitse lähteä aamusta mihinkään kuskaamaan. :)
PoistaUskon että meillä myös tuo liikunnallinen touhu pysyy ja jatkuu, vaikka muuttaa muotoaan.
Juuri näin sen pitääkin mennä, hieno OMA päätös. Harmi, että joka lajissa tähdätään sinne korkealle, jonne ei kuitenkaan kuin pieni osa treenaajista päädy. Kaikille muille tulee jossakin muodossa paha mieli, joko ei pysy muiden perässä tai into lopahtaa... Onnea uuteen elämäntilanteeseen, lisäaika kelpais tännekin, vaikkei perheessä kukaan kilpaurheilekaan... ;)
VastaaPoistaHarrastusten väheneminen tuo ainakin hetkellisesti sellaista lisä-ajan tuntua! :) Varsinkin kun mies lähti just viikoksi työreissuun, on helpottavaa ettei tarvitse suunnitella minä päivinä pitää järjestää niin että pääsee aikaisin töistä poikaa treeneihin valmistelemaan ja valjastaa ystäviä ja vaareja kuskausvuoroihin tai vaihtoehtoisesti junioria hakemaan hoidosta.. :)
PoistaMeidän perheeseen passeli muutos, ruuhkavuosihomma tuo muutenkin riittävästi haastetta! :)
Erittäin hyvä kirjoitus ja perheelle iso peukku, kun annoitte pienen pelimiehen tehdä itse päätöksensä ja tuitte häntä siinä. Itse toimin junnuvalmentajana, reeneissä huomaa aika pian nuoresta pelaajasta onko hän siellä omasta tahdostaan vai vanhempien halusta. Pakolla reenaamisesta ei tule mitään vaan tekee hallaa myös muiden reenamiselle. Myöhäisien reenien jälkeiseen palautumiseen loppuun vielä vinkki :D puolikas banaani ennen reenejä nopeuttaa lihaksien palautumisprosessia tunnilla - kahdella reenien jälkeen :D
VastaaPoistaKiitos tästä vastauksesta. :) Usein treeneihin lähtö oli siihen aikaan että juuri vanhemmat ehti töistä kotiin ja laittaa ruuan pöytään, eli illalllisella mentiin. Tätyy muistaa tuo banaani-asia tytön tanssitreenien kanssa, kiitos vinkistä!
PoistaTämä menestyminen kansallisesti ja myös kansainvälisesti on hyvin vaikea ja tunteita herättävä aihe. Kunnon kuuma peruna. Ilman harjoittelua ei vain pärjää.
VastaaPoistaOmaan ison kokemuksen ensin näiden huippupalloilijoiden valmentaja ja nyt kohtalaisen talentin isänä.
Valmentajan oli huolissani pienistä harjoitusmääristä (3-4 krt vkossa), laadusta ja ns. kovien pelien puutteesta. Jos haluamme menestyä kansallisesti ja mikä tärkeintä kansainvälisesti on meidän vaan pakko harjoitella ainakin sama määrä kuin muissa maissa, silläkin uhalla, että osa pojista tippuu lajin parista pois.
Nyt isänä olen välillä hyvinkin huolissani harjoitusten viemästä kokonaisajasta: valmistautuminen + matka + harjoitus + matka + viimeistely. Pahimmillaan 3-4h illasta. Ja siitä kuinka yhden lapsen harrastuksesta muodostuu koko perheen harrastus.
Kuten sanottua, vaikea aihe joka herättää paljon keskustelua ja mielipiteitä.
Kiitos vastauksestasi!
PoistaTiedän aiheen olevan kuuma peruna, mutta tämä teksti oli todella vain pienen urheilijan äidin, ei missään nimessä koko lajin näkökulmasta kirjoitettu!
Tuo treenimäärät / menestys on aivan totta. Kilpa-sarjassa pelatessa tämä treenimäärä ja intensiteetti on ihan minimiä, ja ulkomailla on vielä ihan eri meininki!
Olen erittäin kiitollinen tuon meidän pojan joukkueen valmentajille siitä että prässi ei ollut aivan mahdoton. Meidän poika pelasi noin puolet peleistään tänä talvena sen "kärjen" peleissä, ja sielläkin pojat sai olla poikia ja hassutella pelien välissä.
Palaute tuli sitä kautta että "hyvä ajatus!" tai "ihan hyvä yritys, mutta ensi kerralla.."
Olen ollut jopa näkemässä tilanteita joissa saman ikäiset pojat (vanhempineen) istuvat hiljaa kuuntelemassa valmentajan huuto-haukut pukuhuoneessa hävityn pelin jälkeen! Se oli melko uskomaton tilanne!
Varmaan tuosta joukosta (joka tunnetaan kovasta treenaamisesta ja "rumasta" pelaamisesta) voi huippuja tullakin, ammattilaiseksi saakka, mutta itse vanhempana olisin ottanut pojan ihan mielipiteitä kyselemättä tuosta porukasta pois, koska en usko että tuollainen harrastus tukee monenkaan pojan osalta hyvää itsetuntoa ja liikunnan iloa ainakaan pidemmän päälle.
Meidän pojilta valmentaja saattoi kysyä häviön jälkeen, toki tilanteet läpi käytään, että "Oliko kuitenkin kiva peleta?"
Kyseessä ei siis ollut nyt kritiikki valmentajia kohtaan.
Mutta juuri tuossa kokonais-ajankäytössä osuit naulan kantaan! Jos treenit onkin vain 2 tuntia illasta menee valmistautumisineen, matkoineen ja sen jälkeen suihkuineen sun muineen aikaa juuri se 3-4 tuntia. Eli käytännössä koko ilta.
Ja kun perheessä on muitakin lapsia harrastuksineen ja vanhemmilla työt jotka vaativat myös matkustusta on kokonaissetti aika raskas. Ja kun ne ruuanlaitot, siivoamiset, pyykit ja muut ovat vanhemmilla siinä vielä kaiken sen harrastusrumban ohella luo jo yhden lapsen vaativa harrastus vähän lisää sitä ruuhkavuosi-tunnelmaa. Siksi olen tavallaan helpottunut pojan päätöksestä.
Ymmärrän myös tosiaan lajin näkökulmasta että tämän vähemmällä treenaamisella ei pärjätä ja tähän saakka poika siitä nautti. Mutta kaikkien luonne ja jaksaminen ei tuohon riitä jolloin vanhempien pitäisi uskaltaa tukea ja kuunnella lasta.
Harrastaminen ja lopettaminen vaikuttaa suuresti lapseen ja koko hänen perheeseensä, siksi halusin aiheesta myös tänne kirjoittaa vaikka lapset yleensä tässä blogissa eivät ole pääosassa.
Mitä korkeammalle jossain lajissa etenee sitä kovempaa treenaminen on, tämä on ihan ymmärrettävää. Toisille se sopii, toisille ei.
Poika sai vielä joukkueen päävalmentajalta lopettamisen jälkeen tosi mukavan viestin, ja muutenkin meille jäi lopulta koko hommasta ihan hyvä mieli. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti! :)
Isoja päätöksiä. Itse aikoinaan lopetin kilpaurheilun siinä vaiheessa, kun tehtiin melko selväksi, että elämässä saisi olla enää pelaaminen ja koulu. Silloin 17-vuotiaalla kun oli intressejä jonkin verran myös muihin juttuihin
VastaaPoistaEn oo päätöstä koskaan varsinaisesti katunut, mutta ei se helppoa ollut. Omassa lajissa kun ei ollut sellasta "harrastelujengiä" olemassakaan. Mentiin joko täysillä tai ei ollenkaan. Niinpä se harrastus oli lopetettava kuin seinään.
Meidän poikaa ei harraste-jengit vielä kiinnosta, sen verran kirvelee tuo päätös vielä.. ehkä sitten myöhemmin. :)
VastaaPoistaItsellä on historiassa joitain lajeja jotka ovat hyvin aktiivisen "uran" jälkeen loppuneet kuin seinään, toisia taas jotka ovat seuranneet satunnaisesti lapsuudestä tähän päivään kuten ratsastus.
Mutta yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen. Murrosiässä lopetettu aktiivi-ura yhteen lajiin keskittymisen jälkeen lienee se pahin vaihtoehto äidin näkökulmasta, silloin saattaa juuri ne "muut intressit" viedä mennessään jos ei ole tottunut muuten monipuoliseen liikkumiseen.
Tätä harrastusasiaa on niin pohdittu meilläkin! Mulle tuli sun kirjoituksesta hyvä olo. Varmasti teitte oikean päätöksen. Oikein ihanaa kevättä ja rentoja pihapelejä! Sekä muitakin puuhia!
VastaaPoistaKiitos! <3
PoistaUskon että tässä kohtaa päätös oli oikea. Useasti olen pojalta kysynyt kaipaako treeneihin mutta ei kuulemma kaipaa, toki haikeutta vielä asian ympärillä on. Pihalla viuhtovat kavereiden kanssa nytkin, ja hyvä niin! :)
Tsemppiä teille pohdintoihin!
Oikein hieno kirjoitus! Mikä lopulta on tärkeää ja mikä on arvojärjestys? Siinä on vanhemmilla suuri vastuu!
VastaaPoistaKiitos! Kyllä tämä vanhemmuus on sellaista "tuntosarvet ojossa" olemista, jokainen lapsi on niin erilainen. Missä kulkee kannustuksen ja painostuksen raja, millainen toiminta tukee omaa lastani parhaiten? Usein vastaus on lapsella itsellään kun malttaa keskittyä juttelemaan, ja oikeasti kuuntelemaan.
PoistaEdustusjoukkue on yleisesti seuran lippulaiva.. Ei junnujoukkue. Kilpaurheilua ei oikein voi käyttää 8-9 vuotiaan liikkumisesta. Muuten hieno teksti tietyltä kannalta.. Lähinnä muutama asia mietityttää:
VastaaPoistaSanoit harjoituksia olevan 4x vko läpi vuoden. Mikö seura tuollaista vetää? Pieni tauko? Onko se nyt oikeasti viikko vai viisi?
Toinen kysymys.. Paljonko harjoittelua oli edellisellä kaudella?
Nuorten tulisi liikkua se 14h per vko..
Hei "Jonesi" ja kiitos kommentistasi!
PoistaTietämyksestäsi päätellen veikkaisin että viimeistään kuvista saatat jopa osata päätellä seuran. ;)
Käyttämäni sanat eivät tosiaan olleet ammattimaisia, vaan kuten tekstissä mainittu, äidin näkökulmasta kirjotettua.
En viitsisi lähteä halkomaan hiuksia.. mutta vähän kuitenkin. Jospa kerron miten päädyin käyttämään valitsemiani sanoja.
Kun treenejä ja pelejä on tarjolla useampi viikossa kuin vapaa-iltoja ja pelataan kilpasarjaa, se on toki lippulaiva-joukkueelle hieno ja tärkeä juttu, mutta tuon ikäisille minusta jo ihan kilpaurheilu tasoa.
Ehkä tosiaan joku muu sana olisi voinut olla parempi: aktiivi-harrastaminen ehkä?
Ei mitään junnujoukkue toimintaa kuitenkaan kuten itse sanoit.
Kirjoitin "Taukoa joitakin viikkoja vuodessa." Syksyllä, jouluna, hiihtolomalla, kesälomalla 2 viikkoa - menikö se jotenkin näin? Äidin näkökulmasta tämä oli muutamia = joitakin viikkoja vuodessa. (Yhtä viikkoa tai pientä taukoa en muista maininneeni tekstissä.)
3 x treenit + talvella oheiset + kesällä IFA + höntsäysvuorot + pelit, jos kaikkiin osallistuu saa varmasti melkon monelle viikolle vuodesta sen neljä futislähtöä viikkoon.
Tällaisia laskentatapoja minä siis käytin.
Toiseen kysymykseen sitten. Jos luit tekstin peräänkuulutan juuri sitä liikunnalista elämäntapaa, jossa aikaa ja jaksamista jää muuhunkin kuin yhteen lajiin. Monipuolista liikkumista perheen ja ystävien kanssa. Olet oikeassa - lasten, nuorten ja meidän aikuistenkin tulisi liikkua päivittäin, mutta kuinka tavoitteellisesti sitä tehdään on juuri niitä näkemys ja luonne kysymyksiä.
Itse käyn viikottain mm. lenkillä ja tanssitunnilla - ilman sykemittaria, koska tulosten mittaaminen ei ole minulle tärkeää, vaan liikunnasta saatava hyvä olo ja kaikki ne muut positiiviset seikat jotka varmasti kaikki tiedämme.
Me toivomme, että myös lapsemme oppivat juuri sen liikunnan ilon, stressin purkamisen urheilun kautta, liikunnan tuoman hyvän olon ja tavan olla ystävien kanssa. Kesällä kesälajeja, talvella talvilajeja, paljon hyviä kokemuksia iloisesti urheillen.
Jalkapallo sopi tähän kaavaan aikansa, mutta tämän lapsen kohdalle ei tämän pidempään.
Älä huoli, poika on tänäänkin pyöräillyt monta monituista kilometriä, hyppinyt kavereiden kanssa trampalla, pelannut piha-futista ja juossut vesipyssyjen kanssa taloja ympäri, liikkunut siis välitunnit ja käytännössä koko klo 15 - 19:30 välisen ajan, eikä telkkaria ole tänäänkään ehditty edes avata. Ihan varmasti jatkossakin tuo 14 tuntia liikuntaa viikossa tulee ylittymään! :)
Toivottavasti tämä vastasi kysymyksiisi ja avasi lisää näkökantaa siihen miksi päädyin valitsemaan näitä sanoja. Näkökulma ei ollut laji, vaan äiti lähtöinen. :)
Toivon teille paljon iloisia hetkiä jalkapallon parissa! :)
Hieno kirjoitus ja tärkeä asia. Itsekin olen kahden "aktiivi-harrastajan" äiti. Tällä hetkellä pojat ovat itse lajeilleen vannoutuneita ja intoa riittää, joten aktiivisina jatkamme.
VastaaPoistaMolempien lasten joukkueet ovat olleet hyvällä hengellä liikkeellä ja arvostan todella työtä mitä siellä tehdään (kuten sinäkin sanoit poikasi joukkueesta). Kyseessä on kuitenkin edustusjoukkueet ja tiedän, että tilanne voisi olla hyvinkin erilainen.
Mielestäni on todella arvostettavaa tuo miten annoitte lapsen rauhassa miettiä ja sitten tehdä päätöksensä, vanhempien tuella. Voin kuvitella, että tilanne ei ollut helppo. Tähän elämäntapaan kun sitoutuu koko perhe ja vaikka aikaa vapautuu, aiheuttaa se varmasti myös tietynlaisen tyhjiön.
Toivoisin, että kaikki vanhemmat osaisivat toimia yhtä hienosti. Olen nähnyt paljon niitä lapsia, jotka "aktiiviharrastavat" vanhempien tahdosta. Valitettavasti osa lapsista on ajoittain oman jaksamisensa äärirajoilla. Siksi juuri vanhempien pitäisi olla "kuulolla" oman lapsensa toiveista, mutta myös muista merkeistä. Osa lapsista ei myöskään itse välttämättä tiedosta väsymystään.
Olen myös lukenut tutkimuksia joiden mukaan valitettavan moni näistä edustusjoukkueissa tai vastaavissa urheilevista lapsista jättää urheilun kokonaan jossain vaiheessa elämää kun taas "harrastavat" urheilijat jatkavat useammin aikuisikään asti.
Itselläkin käy aika ajoin mielessä, että mistä lapseni jäävät paitsi aktiivisen urheilun vuoksi. Toisaalta vaakakupissa painaa lapsen oma innostus, kivat joukkuekaverit ja hyvä joukkuehenki. Lisäksi olen erittäin vaikuttunut siitä miten lastemme joukkueissa painotetaan niin urheilullisia (mm. reilu pelaaminen, vastustajan kunnioittaminen) kuin muitakin elämän hyviä arvoja (kohteliaisuus, kaverin auttaminen ja tukeminen, aikuisten kunnioittaminen, kohteliaisuus).
Itse olen nuorena saanut kokea mahtavia hetkiä joukkueurheilun parissa ja sen toivoisin lastenikin saavan kokea, mutta toivon että osaisin tukea heitä heidän omien toiveidensa ja jaksamisensa rajoissa.
Hei, ja kiitos paljon kivasta vastauksesta ja hyvistä pohdinnoista!
PoistaNoista samoista tutkimuksista olen minäkin lukenut ja niitäkin ajatellen liikunnallisen elämäntavan löytäminen yleensä on minulle tärkeämpää kuin yhdessä lajissa huipulla pärjääminen, jollei se sisäinen palo ko. lajiin ole sitten aivan mieletön.
Hauskaa harrastelua on helpompi jatkaa läpi eri elämänvaiheiden, kun taas kovin aktiivisen harrastamisen jälkeen pudotaan helposti jonkunlaiseen tyhjiöön joissa koko laji ja pahimmassa tapauksessa koko urheilu loppuu. Toki seurojen intressissä on hioa ne kirkkaimmat timantit loistoon, mutta paljon pudokkaita jää matkalle ennen täysi-ikään pääsemistä. Kun kaikki keskittyminen on ollut siinä yhdessä lajissa jossa olet ollut hyvä, voi olla vaikeaa mennä mukaan mihinkään uuteen missä oletkin se huonoin / aloittelija.
Teidän lasten harrastuksien seurat kuullostavat kyllä todella hyviltä ja vanhemmilla on maalaisjärki mukana, joten uskon että tuo kantaa vielä hyvää hedelmää! :)
Meillä kumpikaan aikuisista ei ole ollut joukkueurheilun parissa lapsuutta vaikka paljon on harrastettu, joten siksi vertailupohjaa on ollut vaikea löytää. On vain pitänyt kuullostella lapsen tuntemuksia. Toki muissakin harrastuksissa on ryhmänsä, mutta se on kuitenkin erilaista kuin tuollainen joukkue jonka kanssa illasta ja vuodesta toiseen kasvetaan yhdessä. Siinä on myös mukana olevilla aikuisilla suuri vastuu! Hienoa että teidän lasten joukkueissa asiat ovat noin hyvin!
Paljon mukavia hetkiä teille kivojen harrastusten parissa!
Kirjoitin ihan hirmu pitkän kommentin tähän, mutta koska olin unohtanut kirjautua bloggeriin, se katosi taivaan tuuliin :(. Nyt en jaksa sitä kaikkea toistaa, mutta sanonpahan vaan, että niin samanlaisia ajatuksia herättää sun juttu Taina <3. Täydellisen hyvin kirjoitettu, enkä keksi mitään lisättävää. (Ja olis kannattanut lukea tää sun teksti ensin ennenkuin kirjoitin oman viestini sinne meidän "ketjuun", koska sulla oli täällä jo kaikki se avattuna, mutta niin paljon paremmin).
VastaaPoistaRistiriitaista ja haikeaa, mutta samalla täydellisen helpottavaa ja vapauttavaa olis mun kuvaus tunteista, jotka omalla kohdalla heräs nuoremman pojan alunperin niin rakkaan, mutta sittemmin ihan liian raskaaksi käyneen harrastuksen loppumisen johdosta. Mutta niinkuin sanoit, niin paljon hyviä hetkiä ja ystävyyksiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta onneksi mahtui matkan varrelle kaikista talkoista huolimatta ja enimmäkseen juurikin niiden ansiosta, vaikka ihan aina ei olis niin huvittanutkaan.
Aika aikaansa kutakin <3
Annukka <3
Poista"Ristiriitaista ja haikeaa, mutta samalla täydellisen helpottavaa ja vapauttava" - juuri näin!
Onhan harrastus myös hyvä tapa äideille olla mukana kasvavien poikasten elämässä heitä kiinnostavan asian kautta. Kun hiekkalaatikolle ei enää äitiä kaivata niin kentänreunalle kuitenkin kelvatiin! ;D
Mutta tosiaan, aika aikaansa kutakin! :)
Ja vielä niihin ajatuksiisi tuolla meitin toisessakin "ketjussa", jonka olet sanonut ennenkin joka on mielestäni loistava ja myös sopivasti pysäyttävä kaikille kiirettä valittaville vanhemmille. Sellaisille, jonka lapsi haluaa aktiivisesti harrastaa.
PoistaKysymys "Mitä muuta tärkeämpää tekemistä sinulla olisi kuin osallistua lapsesi harrastukseen? (talkoisiin, kuskaamisiin)" on niin totta! Kun ne ei ikuisesti ole lapsia, eikä ikuisesti halua äitiä edes sinne kentänlaidalle tai makkarakojuun! :)
Käyn poikani 14 v. kanssa joskus keskusteluja jaksamisesta ja treenien määrästä. Oma poikani pelaa "kilpajoukkueessa" ja treenejä nyt 6 kertaa viikossa (KäPa -turnaus lähestyy). Vielä on jaksettu käydä treeneissä vaikka joskus lähteminen "väsyttää". Kentällä tosin väsymyksestä ei näy jälkeäkään :-)
VastaaPoistaKeskustelua käydään siitä, että mitä muuta voisi tehdä, olla kavereiden kanssa ja pelata tietsikkaa jne. Toisaalta näyttää, että monet hänen koulukaverinsa eivät tee oikein yhtään mitään, ehkä maleksivat ABC:llä ja vaan hengailevat. Tuntuu, että osa nykynuorisosta harrastaa ja touhuaa tosi paljon ja loput eivät tee oikeastaan mitään. No, näpyttelevät ja tuijottavat pientä/isoo ruutua. Puolivälin heput puuttuvat vallan.
Kuullostaa hienolta tuo, että pojan kanssa aiheesta keskustellaan ja treeni intoa löytyy! :) Tuota tapahtumien määrää / viikko juuri oman pojan kohdalla "pelkäsin", en usko että hänen luonteellaan enää tuossa vaiheessa olisi jaksanut olla joka päivä lähdössä "pakollisiin" menoihin.
PoistaOllaan juteltu myös tuosta vapaa-ajan käytöstä tulevaisuudessa. Olet ihan oikeassa tuosta "kahtia-jakautumisesta", ja mielestäni tämä treni näkyy myös aikuisissa. Toiset liikkuvat hurjasti ja ovat jopa yli-innokkaita pitämään itsestään huolta, toiset eivät tee terveytensä eteen juuri mitään.
Jotain liikuntaa pitää harrastaa, mutta muitakin harrastuksia voi olla kuin liikunta. Ruutuajasta olemme aika tiukkoja tarkoituksella, tekemiset pitää kyllä löytyä muualta kuin pientä/isoa ruutua tuijottamalla. Tässä on toki vanhemmillakin vastuuta, pitää jaksaa mahdollistaa ja lähteä itsekin liikkeelle työpäivän jälkeen. Vaikka sinne rinteeseen ja uimahalliin, joko lapsen kanssa tai lasta kavereineen kuskaamaan tekemään jotain "järkevää". Toki se yhdessä tekeminen voi olla muutakin kuin kalliita harrastuksia - toistaiseksi lapset ovat suostuneet myös metsäretkille, pyörälenkille, luistelemaan ja hiihtämään.
Iloisia hetkiä teille harrastuksen parissa ja aurinkoista kevättä! :)
"Jos haluamme menestyä kansallisesti ja mikä tärkeintä kansainvälisesti on meidän vaan pakko harjoitella ainakin sama määrä kuin muissa maissa, silläkin uhalla, että osa pojista tippuu lajin parista pois".
VastaaPoistaJoku anonyymeistä kirjoitti näin. Eihän tässä lauseessa ole mitään järkeä! Tämähän on harrastus. Ja tälle alttarille ei voi lapsia uhrata, sen takia että Suomen maajoukkue joskus pärjää jossain hemmetin potkupallossa. Ajatelkaa nyt ihan maalaisjärjellä, eikä millään futisvalmentajan tms. aivoilla.
Itselläni tässä herättää mielenkiinnon tuo aloitus: JOS HALUAMME...
VastaaPoistaKetkä ovat nämä, jotka haluavat? Ei todellakaan puhuta lasten suulla. Lapset toki unelmoivat asioista. Osa haluaa olla astronauttina, osa merirosvona. Samalla tarmolla pitäisi analogisesti myös suhtautua sitten näihin haaveisiin.
Ihana että sanot tämän näin - todellakin, tämä tiivistää paljon!
VastaaPoistaMutta tuo on kuitenkin se todellisuus niin monen lajin huipulla joka ikäluokassa.
Wikipedia määrittelee: Kilpaurheilulle tyypillistä on yksilön tai joukkueen taidoissa tai ylivertaisuudessa kilpaileminen.
Olkoot kernaasti mukana ne keille tuo sopii ja kenen lapset aidosti jaksavat ja haluavat,
mutta paljon tiivistyy kysymykseesi "Ketkä ovat nämä, jotka haluavat?"
Edelleen en tällä tekstillä tahdo ketään tuomita, mutta toivon että se on kuitenkin herättänyt edes joitain vanhemia keskustelemaan lapsensa kanssa asiasta.
Hei! Tämä on hauska keskustelu. MEIDÄN ON PAKKO VAAN HARJOITELLA. Siis kenenkä meidän? On kyllä sairaita ja tavoitteellisia vanhempia. Näin varmaan kaikki lapsetkin ala-asteella ajattelevat.
VastaaPoista:)
PoistaKyllä - tästä on virinnyt oikein hyvä keskustelu, ja hyvä niin!
Ymmärrän kyllä perheitä jotka ovat tuossa "putkessa" mukana, koska lapsen innostus, joukkuehenki, harrastamisen mukanaan tuomat hyvät asiat ym vievät helposti imussaan.
Mutta tosiaan, Pakko ei ole jos ei tunnu hyvältä ja oikealta.
Tätä olisi hyvä pysähtyä toisinaan kuullostelemaan - haluaako se ala-aste ikäiseni tätä ihan oikeasti?
Esikoiseni oli urheiluyläasteella ja treenasi aamulla ennen koulun alkua ja iltapäivällä treenit alkoivat heti koulun jälkeen. Sen lisäksi viikkoihin kuului li- tunnit , kisamatkat ja valmennusleirit. Sm tasolla kilpailtiin ja laji oli rakas. Lukion ekalla tuli mittari täyteen. Aikaa opiskeluun ei tuntunut jäävän tarpeeksi ja tyttö lopetti kilpaurheilun. Valmentaja oli ihmeissään. Ja lopputulema: tyttö on tämän kevään ylioppilas erittäin hyvin arvosanoin. Hän valmentaa nuorempia omaan, rakkaaseen lajiinsa ja urheilee omaan tahtiinsa 5xvko monipuolisesti. Päätös oli oikea.
VastaaPoistaMuistona treenivuosista meillä on valtava määrä mitaleja ja pokaleja ja valokuvakansioita. Ihanaa oli!
Keskimmäinen siirtyy lukioon syksyllä ja suunnitelmat ovat samat.
Teillä on ollut kyllä melkoinen harrastusrumba, mutta tosiaan niin kauan kuin lapsi sitä itse haluaa niin onhan se antoisaa ja hienoa! En kyllä ihmettele että tuollaiseen tahtiin väsyykin!
PoistaJalkapallossa tuo sama olisi ollut edessä, ja tavallaan olen tyytyväinen että poika teki päätöksen jo nyt koska hänestä ei tuollaiseen olisi koulunkäynnin ohella ollut.
Muistan joitakin yläaste-kavereita joilla ollut vastaava tahti treenien kanssa, ja ainoastaan yksi telinevoimistelija-poika on jatkanut lajiaan aikuisuuteen saakka.
Mutta määrätietoinen harrastaminen antaa toki hyvän pohjan monelle tekemiselle elämässä vaikkei laji kilpailumielessä jatkuisikaan!
Hienoa kuulla että teillä tytöllä valinta ollut oikea vaikka varmasti on ollut vaikea tehdä. :)
Pitkän harrastuksen loppuminen on aina uuden vaiheen aika. Toisaalta, varmasti yhteyksiä voi pitää entisiin pelitovereihin ja vaikka pitää yllä kuntoa muulla tavalla. Liikunnallisuutta kannattaa jossain muodossa pitää yllä, vaikka laji vaihtuisikin. Minä löysin liikunnan riemun vasta vähän vanhempana ja olisi ollut kyllä kivempaa löytää se jo aiemmin. Tuo pelaaminen on varmaan pientenkin kohdalla jo nykyään aika ammattimaista, näin oon vähän havainnut: moni treenikerta viikossa on aikamoista aikataulutusta, ei se ihme ole, että joskus tympiikin lähtee kesken leikkien :) Monihan lopetti harrastuksia tuossa iässä, ja osa jatkoi muutaman vuoden kuluttua, ja osa jatkoi ja kiukutteli kun ei olisi halunnut jatkaa.. Ei sitä koskaan tiedä. Harrastus on harrastus vain, jos sitä on mukavaa tehdä :) Ja sähän voit olla osa-aikainen futismamma, vapaaehtoisena silloin tällöin fiilistelemässä porukan mukana. Hienoo rakentavaa keskustelua ollu teillä tuon asian suhteen :) ps: noi sun vappumunkit edellisessä postauksessa näytti tosi herkulliselle..
VastaaPoistaKyllä tuo poika niin liikunnallinen ja nauttii urheilusta on että liikunta on jatkunut päivittäin erittäin monimuotoisena. Ehkä syksyllä taas organisoidummin jonkun vakituisen harrastuksen puitteissa.
PoistaMutta nimenomaan - harrastus on harrastus vain jos sitä on lapsesta mukava tehdä! Täytyy jäädä aikaa leikille ja levolle kanssa. :)
Munkithan maistuu aina, aika harvoin vaan niitä tulee paisteltua, mutta vappuna sentään! :)